35, ei vaan 5 päivää kotiin

Mä alotin tän postauksen kirjotttamisen 35 päivää sitten, nyt siitä on kulunu kuukaus ja ehkä vihdoin mä saan tän valmiiks, heh. Musta ei oo pitkään aikaan kuulunu, se kai johtuu siitä että yritän nauttia täysillä näistä vikoista päivistä ja viikoista mitä mulle tänne Meksikon puolelle jää. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään että mun vaihtovuos alkaa olla päätöksessään. Päätöksessään?! Vastahan mä hyvästelin suomen. Vastahan mä laskeudun Meksiko cityn lentokentälle jännittyneenä siitä mitä vuosi tuo tullessaan. Ihan äskönhän mä vielä odotin hotellin aulassa perhoset vatsassa sitä miten mun ensimmäinen perhe tulee hakemaan mua ja millasia ne on. Aika lentää, aivan liian nopeesti ja nyt jo oon kuullu uusista vaihtareista jotka lähtee lauantaina meksikoon. Kateus.

Sanotaan että tää vuosi auttaa itsensä löytämisessä. Niin auttokin. Oon ymmärtäny itestäni paljon uusia asioita ja oon kasvanu. Oon oppinu uusia arvoja ja ymmärtäny mitkä mun entisistä arvoista ei ollukkaan ihan niin tärkeitä mitä kuvittelin. Mä oon askeleen lähempänä itteni ettimisessä ja se rauhottaa mua vähän, en oo enään yhtä eksyksissä mitä edellisvuonna olin. Nyt kans tiedän että haluan suorittaa lukion nopeesti ja kunnialla läpi että pääsen jatkamaan ja pääsen opiskelemaan ja keskittymään johonkin mikä mua oikeesti vie eteenpäin. Ja että pääsen matkustelemaan.

Täällä en jää päiväksikään tekemättä yhtään mitään ja yritän ottaa kaiken irti jokaisesta asiasta mitä teen. Ku mä liikun paikasta toiseen mä tarkkailen kaikkea ja mulle jääki muistiin kaikki paikat yksityiskohtineen ja hajuineen. Mä otan kaiken irti näistä ihanan sosiaalisista ihmisistä kun niitä vielä ympärillä on; mä hymyilen takasin, moikkaan hyvät huomenet ja toivotan hyvät päivät. Ei se maksa mulle yhtään mitään; päinvastoin niistä jää erittäin hyvä mieli. Kassajonossa kun joku alkaa kertomaan kuulumisiaansa mä kuuntelen ja keskustelen. Mä haluan tutustua vielä jokaiseen meksikolaiseen kehen pystyn.

Tunteet heittää pahempaa vuoristorataa mitä ikinä aiemmin. Mutta mä tiesin että näin tulee käymään. Mä luin että näin käy. Mä luin sen toisten vaihtareiden blogeista ja mullehan toitotettiin tätä jokaisessa rotarytapaamisessa. Mä tiesin tästä mutta mä en vaan koskaan osannu kuvitella että se tuntuis näinki pahalta ja että mä en oikeesti osais päättää ollakko ilonen vai surullinen. Paluu tuntuu välillä hyvältä, ihanaa päästä alottamaan elämä ns. uudestaan ja nyt ku mun synttärit oli ja meni niin nyt täysikäsenä pääsee kans totuttelemaan vähän erilaiseen elämään suomessa. Ihanaa että saan taas olla itsenäinen, tehä omat menoni ja huolehtii itestäni. Toivon että löydän töitä, en halua olla riippuvainen enään muiden rahasta. Muhun luotetaan eikä mulla ole järjestön sääntöjä joista pitää kokoajan huolehtia. Kaiken pitäis mennä hyvin. Mut sitten siellä on se yks mutka; paluukulttuurishokki. Eli sama shokki minkä kävin läpi tänne tultaessa, uudestaan? Pitääkö mun muka sopeutua suomeen? Mähän oon eläny siellä yli puolet elämästäni, eikö olis loogista että se paikka ois jo tuttu ja että sinne ois jo sopeuduttu aikoja sitten? Mutta se vaan ei mee niin. Monet sanoo että paluushokki on paljon pahempi mitä kulttuurishokki host-maahan mentäessä. Se on kai henkilökohtasta ja sittenhän sen näkee mitä tapahtuu. Ainoo mitä voin tehä on toivoa että se ei tulis, ainakaan kovin vahvana.

Ihanaa nähä perhe ja kaverit; mutta mitä jos ne ei ymmärräkkään että mä oon muuttunu? Mitä jos ne haluaa pistää mut samaan muottiin millanen olin tänne lähtiessäni? Mua pelottaa. Mulla on ihanan ymmärtäväisiä ihmisiä ympärilläni mutta niin on monella muullakin ollu ja niiltä saa päivittäin kuulla että ei niiden kaverit ja perhe vaan ymmärrä.

Mä haluun vaan kiittää vikaa kertaa kaikkia täällä siitä että ne on tehny mun vuodesta unohtumattoman. Tää vuos on ollu aivan varmasti kaikista paras mutta ehdottomasti myös kaikista raskain. Täällä on ollu porukkaa jotka on vieny mut mitä kauneimpiin paikkoihin, pistäny mut kokeilee vaikka mitä erilaisia ruokia ja ne on opettanu mulle näiden tapoja ja tässä muuten muutama!:

Kenkiä pidetään aina sisällä, ihmiset kattoo mua oudosti ainaku otan omani pois haha
Vessapaperia ei heitetä pönttöön vaan viereiseen roskikseen
Lähes jokaisessa talossa on kotiapulainen jos ei kaksi ja välillä autonkuljettaja
Laukkua/kameraa/takkia ei IKINÄ jätetä autoon, ikkunat rikotaan ja ne varastetaan heti. Kokemusta on.
Muutenkaan kehenkään tuntemattomaan ei luoteta.
Kaikkeen pitää aina lisätä Por favor, eli please koska muuten on tositositosi törkee
Jos sulla on ruokaa, kirjottamaton sääntö on että kaikki saa ottaa, ja pätee kans muihin, siitä vaan haha

Oon hehkuttanu tätä varmaan ihan liikaa mutta meksikolaiset on niin lämpimiä, sosiaalisia, vastaanottavia ja vähään tyytyväisiä ihmisiä että en olis ikinä uskonu. Täällä porukka jolla on talo tehty paperista voi sanoo että on maailman onnellisin niiden perheiden takia. Nää on opettanu mua entistä enemmän siitä että sä oot rikas jos sulla on paljon kavereita ja ihana perhe jotka rakastaa ja huolehtii susta. Sä oot rikas sillon sydämestäs, ja se tuo onnellisuutta. Rikas voi olla kans rahasta puhuen mutta rehellisesti, mä en enään nää siinä onnellisuutta.
On totta ettei kaikkia voi miellyttää, ja että joka maasta löytää ihmisä joka junaan ja ei kaikki täällä ookkaan kohdellu mua hyvin, mutta haluun kanssa kiittää niitä ihmisiä. Ne on auttanu ja opettanu mua arvostamaan entistä enemmän mun suomalaista perhettä ja kavereita. Ootte ihania! pusut

"No cambie, sólo aprendi. Y aprender no es cambiar, es crecer"

"I didn't change, I just learned. And learning isn't changing, it's growing up."

Mitä tässä voi vielä sanoo.. Kiitos teille jotka ootte jaksanu seurata mun blogia. Mulla on muutamat videot jotka haluut heittää tänne vielä mut se saa odottaa suomeen ja siihen ku kerron miltä musta tuntu palata. Hymyilyttää ajatus siitä että kohta pääsen mun rakkaiden pariin. Mua rauhottaa tosi paljon tieto siitä että Joulukuussa todennäkösesti pääsen taas takasin Meksikoon, muuten menisin ihan sekasin lähdöstä.

            Mä rakastan Meksikoa, mutta mä oon niin helvetin ylpeä suomalaisuudestani.

Sara